laput silmillä et kuule kauneutta

Kun kesällä katsot ulos ikkunasta, näät pisaroiden paiskautuvan ikkunaa vasten.

Sade näyttää kauniilta ja Aurinko hymyilee sulle sen kaiken takana. 

Kesä on täynnä aurinkoa ja onnea, pitkiä kävelyitä keskellä yötä. Sä voit kulkea varpaisillaan, ilman että sulle tulee kylmä. Nauttia auringonlaskusta ja toisten hymyistä. Viettää rakkaiden kanssa aikaa, ja hymyillä tuntemattomille. Istua puistossa juoden halpaa viiniä. 

Syksyllä tuuli muistuttaa sua miten pysytään pystyssä. 

Hyvä, että joku muistuttaa.

Syksyllä sun täytyy pitää kengät jalassa, ettet palellu. Sun täytyy varoo myrskyyn ajautumista. Syksyllä sä et voi ikinä tietää myrskyn voimakkuutta - kaataako se sut? Jaksatko sä? 

Kesällä sä nautit sateesta, koska se puhdistaa ilmaa, syksyllä sä piiloudut siltä ja ehkä juokset alkavaa pimeyttä karkuun. 

Syksy on isojen neuleiden ja kynttilöiden aikaa. Syksyllä sä pysyt sisällä ja nautit oman kodin lämmöstä. Ehkä silloinkin juot halpaa viiniä. 

Syksyllä yksin ulkona kulkiessa huomaat tyhjänkin läsnäolon. Korvasi kuulevat kaiken hymyn ja ilon, näkee jokaisen värin kauneuden. Ne aistivat sen, mitä et silmilläsi pysty käsittämään. 

Elämä antaa niin paljon. Muistakaa rakastaa, se tekee kaikesta niin paljon kivuttomampaa. 

rohkeutta ei oo olla romanov

Tiedättekö sen tunteen, minkä lapsena sai kun hyppäs keinusta? Oli jotenkin tosi rohkea olo.

Tai muistatteko sen, kun tangoilla piti keikkua ja tehdä mitä idiootimpia temppuja - mitä hullumpia kiepit oli, sen parempi. Ja mitä enemmän uskalsi tehdä, sitä coolimpi oli. Nyt kun miettii, niin ei kävis mielessäkään yrittää moisia. Ai että jos äiti tietäs, kuinka on tullu keikuttua. 

Entäpä se kerta, kun leikittiin meidän pihatiellä. Leikin nimi oli; kuka heittää kiven pisimmälle. 

Noh, mun kivi ei kovinkaan pitkälle lentäny, mutta korkealle se nous. Tai ainakin tarpeeks korkealle rikkoakseen pelottavan naapurin  rouvan ikkunan. Muistan, kuinka pelokas olin. Tiesin, että isä ei usko sen olleen vahinko. Mehän vaan leikittiin. Juoksin pöydän alle piiloon, kuvittelin olevani näkymätön. Isä juoksi pitkin kyliä mun perässä. Sitten se löys mut. Sillä sekunnilla tajusin, että tästä en selittämällä selviä. Myönsin tehneeni väärin sekä pyytelin anteeksi (jopa siltä pelottavalta rouvalta). Vaikka tapahtuma oli vahinko, pelkkää lasten viatonta leikkiä, niin olin rohkea ja otin vastuun tekemisistäni. Olin rohkea, myönsin mokanneeni.

Joskus pidin herkästi itkeviä ihmisiä pelkureina. Näin vanhemmiten ymmärrän, niiden olevan vahvoja, rohkeita. Ne ei pelkää näyttää tunteitaan. Hienointa näissä ihmisissä on niiden avoimuus. Tunteet on vahvoja ja aitoja. 

Rohkeutta ei oo vain se, että uskaltaa lähteä taistelemaan tai se, että uskaltaa hypätä benji-hypyn. Rohkeutta on asettua muiden asemaan, puolustaa toista. 

Rohkeutta on myöntää olevansa väärässä. 

Rohkeutta on hyväksyä oma itsensä. 

Rohkeudella on monet kasvot. Myös sä voit lukeutua niihin. 

jos me kannettais nimee, niin se olis S&M

Masennus on tabu

Masennus on muotia

Masennuksesta voi selvitä (?)

Mikset vaan lopeta itsesäälissä rypemistä? Jatkat vaan elämääs, anna asioiden mennä omalla painolla! Älä muista välitä! Älä oo noin surullinen. Älä esitä. Oot säälittävä. Älä aina valita! -(jollakin muulla menee vielä huonommin.)

Kuulostaako tutulta? 

Masennus. Miksi masennus on asia, josta vaietaan viimeiseen asti. Häpeän takia? Mutta miksi kukaan häpeäisi omaa sairauttaan? Vastaus lienee siinä, että masentunut ei halua apua, mutta haluaa kuitenkin. Sekavaa, eikö? 

Masentuneena et halua vaivata muita ongelmillasi (varsinkin, kun kuvittelet, että ongelmasi ovat pieniä ja mitättömiä - asioita, joille muut vain nauraisivat). Pelkäät kertoa tunteistasi ääneen, ajattelet, että kukaan ei oikeasti välitä tai ole kiinnostunut asioistasi. Et halua näyttää olevasi heikko. Et halua myöntää, että et pysy yksin pystyssä. Olisihan se älyttömän noloa pyytää apua. Aiot selvitä loppuun asti yksin.

Sairautena masennus voi puhjeta ihan kenelle tahansa - elämäntilanteesta riippumatta. Miksi siis tuomita sairastunut? Usein kuitenkin kaamosmasennus sekoitetaan masennukseen sairautena. Tämä ei ole vähättelyä, vaan ihmettelyä. Masennus on aina vakava asia. Masennus harvoin näkyy päällepäin.

Voiko kuitenkin olla mahdollista, että masennus sairautena on ns. unohdettu? Missä tahansa kuljet, kantautuvat sanat ''mua masentaa'', herkästi korville. Masennuksen määritelmä on mennyt peittoon. Nykyään on niin helppo sanoa olevansa masentunut. Mistä siis tietää, että on oikeasti hätä? En halua kuulostaa vähättelevältä, mutta koen masennuksen olevan jopa hieman muotia tällä hetkellä. Oma käytös on helppo pistää masennuksen piikkiin. 

''Älä esitä.''  

Koska yhä useammin sanotaan ääneen masennuksesta, monet tuomitsevat sen suoralta kädeltä. Kaikkiahan nyt joskus vähän masentaa? Monien on vaikea uskoa, että joku oikeasti sairastaa sitä. On kuitenkin tärkeää, että ei tuomita suoralta kädeltä, vaan selvitetään kunnolla, mistä toisen olo johtuu. Muista kysyä tarpeeksi usein lähimmäisiltäsi kuinka he oikeasti voivat. Vain tällä tavalla voit auttaa. 

Itsemurhien ehkäisy ontuu Suomessa

suuriin vaatteisiin pukeutuminen peittää kaiken persoonan

Oon kuvitellu ittestäni ja mun jaksamisesta liikoja - useaan otteeseen. 

Monta kertaa oon sanonu haluavani laihtua ja aina tarkoittanut sitä, oikeasti.

Joka ikinen kerta. 

Luen paljon erilaisia kirjoituksia laihduttamisesta ja lähes jokaisessa niistä puhutaan, kuinka kaikki lähtee itsestä, eikä kukaan muu voi auttaa. Tahdonvoima ja halu oikeasti muuttua vievät eteenpäin tavoitteessa. Useissa kirjoituksissa myös mainitaan, että jos ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa, niin ei tosissaan halua laihtua.

Mua puistattaa, että jotkut voi ajatella noin kapeasti. Tuskin kukaan haluaa tarkoituksella lihava olla? Tottakai ensimmäisenä itse täytyy työstää ajatusta muutoksesta ja hyväksyä faktat, jotta voi edes ajatella laihduttamista. Tarkoittaako tämä kuitenkaan sitä, että painon pudotuksesta haaveileva tulisi jättää yksin kamppailemaan ajatusten kanssa, pakottaa olemaan vahva ja pärjäämään yksin? Tiedän, että ehkä hieman kärjistän asiaa, mutta haluan vain tehdä selväksi, että kaikki ei lähde vain itsestä. 

Läheisten apu ja tuki merkitsee eniten: se, että tietää jonkun tukevan täysillä ja kulkevan vierellä koko pitkän matkan, tuo turvaa ja myös tuloksia. Yksin on tavoite vaikeampi saavuttaa: kuka uskoo suhun, jos et enää itse jaksa, eikä voimat riitä kantamaan loppuun asti? Luovutatko?

Mitä tahdonvoimaan tulee, sitä varmasti löytyy kaikilta. Jokaisessa painon pudotuksessa on kuitenkin omat lähtökohtansa. Joku voi ajatella olevansa heikko ja uskovansa, että on merkityksetön. Ajattelee, että ei riitä, vaikka laihtuisikin.

En tiedä, kuinka moni ymmärtää, mitä haen tällä takaa. On niin kovin vaikea pukea ajatuksia sanoiksi saatika järkeviksi lauseiksi. En myöskään sano, etteikö pelkällä tahdonvoimalla pärjäisi ja saavuttaisi tuloksia. Tahdonvoima on kuitenkin kusipää, joka pistää kapuloita rattaisiin.

Kolmas kerta toden sanoo? 

Kuten aihepiiristä arvata saattaa, olen myös itse aloittanut laihdutuksen. Moni varmaan nauraa tässä välissä että taasko? Kyllä, taas. Viimeisen vuoden aikana olen jo kaksi kertaa pyrkinyt saavuttamaan ihannepainoni. Vastoinkäymiset sekä negatiivinen minäkuva on tehnyt sen saavuttamisesta todella vaikeaa.

Ollesani kymppiluokalla vuosina 2011-2012 lihoin radikaalisti koulukiusaamisen myötä. Normaalipainoisesta tytöstä tuli ylipainoinen: muutaman kuukauden aikana lihoin noin 15 kiloa. En pystynyt katsomaan itseäni peiliin. En ollut ennen painon nousua tyytyväinen itseeni, eikä yllättävä lihominen auttanut asiaan. Kuitenkin keinoja kaihtamatta laihduin kesän 2012 aikana kaikki lihomani kilot, mutta en vieläkään ollut tyytyväinen. Minäkuvani oli täysin murskana.

Syksy 2011

Kesä 2012

Kesä 2012

Syyskuu 2015

Kun katsoo ajassa taaksepäin, tuntuu naurettavalta, että pidin itseäni lihavana painaessani noin 60 kiloa, vaikka olin täysin normaalipainoinen. Nyt kolmen vuoden jälkeen painoni huitelee jossain 90 kilon tienoilla ja voin todeta oikeasti olevani pyöreä.

Nyt jatkan tavoitteeni saavuttamista päivä kerrallaan, ja toivon mahdollisimman paljon tukea, koska en vielä luota tarpeeksi itseeni. En halua enää kulkea mustissa tai piilotua suurien neuleiden alle. Haluan näyttää, kuinka upee persoona mulla oikeasti on! 

miten niin puhun yksin?

Ne sanoo hulluks. Ne kutsuu nimillä. Ne pukee sanoja suuhun.

Ajatukset. Ne myrkyttää. Pian näät kaiken negatiivisena, etkä osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan. Pakenet ittees, sivuutat ajatukset. Väität olevas kunnossa, naurat. Puhut mielikuvituskavereille, koska ne niin sanotut kaverit ei kestäis sitä, mitä käyt läpi. Pelkäät ittees. Pelotat muita. Kerrot uudestaan että oot kunnossa. Valehtelet. Naurat lisää. Kierit itsesäälissä, mutta et halua, että kukaan säälii sua. Et halua huomiota, et oo sen arvonen. Vihaat ihmisiä. Haluat olla yksin. Mikään ei riitä. Pakenet.

      
  Dissosiaatio, ne sanoo. 

"Kaksi tablettia kerran vuorokaudessa masennuksen hoitoon." Mahdolliset haittavaikutukset: ahdistuneisuus, väsymys ja sairaalloinen ruokahaluttomuus. Anteeks, mihin näiden pitikään auttaa?

Tuntuu, että yhä useammin määrätään vaan lääkkeet ja kerrotaan, että paha olo menee näillä pois. Ei vaivauduta etsiin sitä perimmäistä syytä. Ei työstetä asiaa, annetaan sen muhia ajatuksissa, joka pahentaa automaattisesti oloa ja vaikeuttaa parantumista.

Lääkkeet, niin sanottu helppo tie. Ei kerrota haittavaikutuksia, jotka voi olla joissakin tapauksissa tosi voimakkaita. Susta ei välttämättä tuu se ilonen, mitä luvataan, vaan saatat flipata totaalisesti ja tehdä jotain, mitä kadut jälkeenpäin tai muutut kokonaan toiseks ihmiseks.

Joskus kuullu puhuttavan, että masennus ois jotenkin ''muodissa''. Ihmiset haluu niitä lääkkeitä, koska se on cool. Ihmettelen kyllä, jos joku näin ajattelee, mutta en osaa tuomitakkaan.

Ja toisaalta, kai se lääkkeiden haluaminenkin on jonkinlainen avunhuuto? 

Onko niistä lääkkeistä oikeesti enemmän hyötyä vai haittaa? Siihen jokaisella on tietysti oma mielipide. Itse koen, että loppujen lopuks niistä on enemmän haittaa. Lääkäritkään ei varmaks tiedä, miten ne toimii eri ihmisten kohdalla. Eikä mun mielestä kuulosta kovin lupaavalta lääke, jonka haittavaikutuksissa lukee ahdistus, vaikka sen pitäis nimenomaan auttaa juuri siihen.

En kuitenkaan sano niiden olevan täysin hyödyttömiä. Tuohan ajatus lääkkeistä turvaa, joka taas helpottaa oloa. Se pelkkä ajatuskin voi viedä pitkälle.

Fakta on kuitenkin se, että ei omia ajatuksia tai oloa voi loputtomiin paeta lääkkeiden avulla. 

Jossain vaiheessa sun on pakko kohdata pelko, ja käydä ne asiat läpi. Puhumalla, tekemällä tai vaikka kirjottamalla.

Uskalla käsitellä itteäs arvokkaana ihmisenä, sillä jokainen meistä on sitä.

pessimisti ei pety, ja muita muka hyviä sanontoja ja itsestäänselvyyksiä

Koska meit on täällä niin moneen, joku saa pataan ja joku tietokoneen

Oon nähny monia tilanteita, joissa tietty porukka puhuu arjen perusasioista. Toiset kertoo, kuinka ne taas joutuu säästään ihan itse rahaa siihen ulkomaan matkaan (jonka vanhemmat on muuten jo rahoittaneet) tai niihin kesän kuumimpiin festareihin. Joku taas kiroo vanhempansa alimpaan helvettiin, koska ne ei suostunu antaa rahaa vaatteisiin ja ryyppäämiseen tai päästä niihin bileisiin. Yks toivoo, että vanhemmat olis vielä täälä, eikä tarvis hoitaa näin nuorena kaikkia asioita yksin. Yhdellä taas on jo monta tonnia lainaa, jota kertyy parhaillaan lisää - tämä vain siksi, että halusi muualle opiskelemaan, eikä vanhemmilla ole varaa maksaa kahta vuokraa samaan aikaan. 

Teini-iässä lukeuduin niihin,jotka ei arvostanu vanhempia tarpeeks, miltei ollenkaan. Kuinka monena iltana kirosinkaan ''kotiintuloajat'' ja kapinoin, oikuttelin kaikin mahollisin tavoin. Tein paljon typeryyksiä, joita silloinkin, ja vanhemmalla iällä tietysti kaduin, mutta niistä on myös opittu.

Muistan, kuinka monena iltana sain äidin huolesta sekasin, vaan koska en viitsinyt vastata puhelimeen ja se ''sidukan juominen'' oli mukamas kivempaa. Tänä päivänä katson vaan häpeissäni silloista käytöstä, ja toivon, että mua ymmärrettiin ees jonkun verran. 

Nykyään, isän menettäneenä, arvostan äitiä, isovanhempia ja muuta perhettä sekä läheisiä eniten maailmassa.

Teininä tein myös paljon hätäsiä päätöksiä, jotka sillon tuntu maailman tärkeimmiltä ja fiksuimmilta. Jälkeenpäin ajateltuna ne päätökset ei ollu mitään järkeviä, mutta ilman näitä virheitä en olis tässä, en olis tää henkilö, mikä oon nyt. Nää virheet kuitenkin painaa vieläkin mun takaraivossa. Jopa ärsyttämiseen saakka tuppaan kertomaan ns. hyviä neuvoja, ettei kukaan vain tekis samoja virheitä kuin mä. En halua, että muut kokee sen saman helvetin. Tietysti tiedostan, että kaikilla ei tuu käymään samalla tavalla, mutta menneisyys kun painaa päälle, sitä on vaikee sivuuttaa. 

Meitä on moneen, mutta älkää koskaan lakatko arvostamasta toisia ihmisiä. Vaikka joku saa asioita vähemmällä työllä, ja kamalin asia sille on se, kun se joutuu jotain tekemään itse - älkää vähätelkö. Niin naurettavalta kuin se tuntuukin. 

Meillä jokaisella on ne omat vaikeudet, joita pitää itse maailman suurimpina. Se ei tee kuitenkaan muiden kokemuksista pienempi arvosia. 

Kyllä, joku saa enemmän sitä paskaa niskaan, sitä paskaa, joka kulkee vähän eri sfääreissä kuin jollain muulla, mutta nää kaikki on yhtä merkityksellisiä. Ainakin jollekkin.

Ei tuomita, jokaisella on oma lähtökohta, jota muut ei ymmärrä. 

mielipiteitä ja paskanjauhamista

Viimeks, kun kirjotin tänne, niin kerroin aika henkilökohtasistakin jutuista. Kirjotuksen ei ollu tarkotus herättää ihmisissä sääliä mua kohtaan. Tää on kuitenkin itse aiheutettua.
Eikä sillä säälillä mitään tee, eikä myöskään sillä, että jokaista urheilusuoritusta kehutaan maasta taivaisiin.  

Kyllä, jaksoin tänäänkin pyöräillä kouluun. Hienoa?

Älkää käsittäkö väärin. On ihanaa, kun ihmiset tsemppaa ja kehuu! Piristää päivää. On myös mukava huomata, että ihmiset tajuaa, että oikeesti yrittää.
Yllättyneitä katseita, ja jokapäiväisiä samoja kommentteja: ''Woww! Hyvä, kun teit samanlailla kuin eilenkin! Sä näytät urheilulliselta!'', ei tarvii kukaan.

Kehukaa sitten, kun tuloksia näkyy (edes jonkun verran). Jos kehutaan päivittäin, mistä tietää mikä on totta. Kehuminen myös menettää hohtonsa, jos sitä kuulee päivittäin.


Ensin valitetaan, kun ihmiset arvostelee, sitten valitetaan, kun kehutaan. Kumpi on pahempaa?

Tähän kysymykseen ei taida olla selvää, yksmielistä vastausta. Uskon kuitenkin, että jokainen löytää tähän kysymykseen vastauksen, kun on saavuttanut sen, mitä oli hakemassa. Vasta sen jälkeen voi kertoa, kumpi osuu just sun kohdalle.

Miks mä otin nää asiat esille, sille on syynsä. Vaikutan varmasti monen silmissä turhaa, paskaa jauhavalta pikkutytöltä, joka ei osaa päättää, mitä mieltä on. Tää on varmasti osittain myös totta. Mielipiteitä on monia, eli jos joku kokee mun tekstit turhina, niin fine.

Oon kuitenkin päättäny jakaa mun ajatuksia ja tuntemuksia tänne. En vain itseni takia, vaan myös muiden. Jos joku joskus lukee näitä tekstejä, ja saa näistä tsemppiä tai tukea tai mitä tahansa - oon onnellinen. Monasti on helpottavaa huomata, jos joku muu ajattele tai tuntee samoin kuin itse.
Tietää, että ei oo yksin, vaikka pelottais.

Vaatii rohkeutta kohdata oma itsensä. Vahvuutta, jotta voi tehdä muutoksen. Näiden lisäks täytyy omata myös viisautta - rajojen asettaminen voi olla vaikeeta.


Et kuitenkaan saavuta mitään, jos et luota itsees.